Nykäyksiä

Kun katson vasemmalle, näen jumppapallon. Kun katson oikealle, näen ikkunasta täyteläisyyttään pullottavan kuun. Vuoteesta tiirailtuna kumpikaan ei tällä kerralla saa osakseen ansaitsemaansa ihailua. Jokunen epäkiitollinen mikrobiologinen artikkeli jäytää nyt sisuksissa. Pieni nakertaa isoa (tai päinvastoin). Miesflunssaa. Sairasvuode on tällä hetkellä globaalimpi kokemus kuin aikoihin. Tilanne saa omat kehojäytiäiset näyttämään vielä olematonta kokoaankin pienemmiltä. Vuoteisiin kaatuu ihmisiä omikronin ja nälän sijaan yhä useammin myös sotilaallisten erikoisoperaatioiden vuoksi. Liitoksistaan repeilevä hulluus näyttää eskaloituvan seuraavaksi pandemiaksi, jonka päivittäisiä uhrilukuja maailma saa jännittää paikallislehtien uutissivuilta.  Sodassa ja viruspandemiassa on kuitenkin vissi ero. Virus tuskin tietää tappavansa - ihminen tietää. Mariupolin keskusta näyttää tällä hetkellä hiiltyneeltä reikäjuustolta. Jatkuvissa pommituksissa on tuhoutunut teatterin lisäksi esimerkiksi syn...

Oli tyttö, joka rakasti maailmaa. Oli poika, joka rakasti itseään. Kuultiin mieltä sumeuttava lupaus. Kohdattiin kauniisti. Riisuttiin vaatteet ja yhteinen pettymys.  Oli yhteiskunta, joka rakasti maailmaa. Oli valtakunta, joka rakasti itseään. Kuultiin  mieltä sumeuttava lupaus. Kohdattiin kauniisti. Riisuttiin aseet ja yhteinen pettymys.  Rakastan tarinoita. Toki paljon muutakin ihminen tulee rakastaneeksi puolikkaan vuosisadan aikana, mutta kalventakoon tämä tunnustus kasvoni näin vuoden alkajaisiksi. Rakkaus tarinoihin on tietenkin aina legitimoitavissa psykologisesti lapsuudenkaipuulla tai historiallisesti ihmisen tarpeella jäsentää ympäristöään edes jotenkin ymmärrettäväksi. Kelpaako selitys? Tarinat ovat jäsentäneet lapsuutemme pilalle, sanoisi ehkä Janne Saarikivi . Ei ehkä kirjaimellisesti näin, mutta varoittaisi toki tarinoiden totuutta syövästä voimasta. Kuitenkin kaikessa raadollisessa kauneudessaan tarinat ovat keino saada edes jonkinlainen ote ympärillämme v...