Ihanko totta?

Oli tyttö, joka rakasti maailmaa. Oli poika, joka rakasti itseään. Kuultiin mieltä sumeuttava lupaus. Kohdattiin kauniisti. Riisuttiin vaatteet ja yhteinen pettymys. 

Oli yhteiskunta, joka rakasti maailmaa. Oli valtakunta, joka rakasti itseään. Kuultiin  mieltä sumeuttava lupaus. Kohdattiin kauniisti. Riisuttiin aseet ja yhteinen pettymys. 

Rakastan tarinoita. Toki paljon muutakin ihminen tulee rakastaneeksi puolikkaan vuosisadan aikana, mutta kalventakoon tämä tunnustus kasvoni näin vuoden alkajaisiksi. Rakkaus tarinoihin on tietenkin aina legitimoitavissa psykologisesti lapsuudenkaipuulla tai historiallisesti ihmisen tarpeella jäsentää ympäristöään edes jotenkin ymmärrettäväksi. Kelpaako selitys?

Tarinat ovat jäsentäneet lapsuutemme pilalle, sanoisi ehkä Janne Saarikivi. Ei ehkä kirjaimellisesti näin, mutta varoittaisi toki tarinoiden totuutta syövästä voimasta. Kuitenkin kaikessa raadollisessa kauneudessaan tarinat ovat keino saada edes jonkinlainen ote ympärillämme vellovaan kaaokseen. Mietipä, miten olet saanut tietää Talvivaarasta, Usain Boltista tai ilmastonmutoksesta. Arvaan: olet lukenut tai kuullut tarinoita. 2020-luvulla tieto sijaitsee klikkauksen päässä. Neiti Google kuitenkin kertoo meille olennaisen:  yksiselitteistä totuutta tekstien takaa on vaikea hahmottaa. Ristiriitaisten tarinoiden sekamelska pakottaa meidät hörökorvaisiksi kuuntelijoiksi. 

Tarinat eivät ole totta. Ongelmallista yhteisen tietoisuuden kannalta on se, että osa tarinoista rakennetaan yleisesti hyväksyttyyn formaattiin. Uutinen on perinteisesti nauttinut asemastaan luotettavana tekstilajina. Median demokratian myötä valitettavasti lukijan on puhdistettava mediakriittiset lasinsa huolellisesti - päivittäin. Dramatiikalla pullistettu uutinen kun tuppaa leivämään sosiaalisessa mediassa deltaviruksen tavoin.

Rakastan tarinoita. Tarina ei taivu lainalaisuuksiin. Tarina on seikkailu ihmisyyteen ja historiaan, eläimellisyyteen ja tulevaisuuteen, psyyken häkellyttäville rajoille. Tarina on yhtä aikaa hetki ja ikuisuus. Olkaamme varuillamme, sillä tarina on lumoava.   


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaamostelua

 Kun aurinko pilkahtaa esiin kerran viikossa, ajatusten väripaletti alkaa muistuttaa takuuvarmaa Stockolm stylea. Harmi vain, että mieleni ei tahdo viihtyä kovin kauan harmaan ja kahvin alakuloisissa sävyissä. Mistä vuoden pimeimpään jaksoon löytyisi ajattelun trampoliini, jolla voisi ponnistaa joulukuuta peittelevän pilvikerroksen yläpuolelle? Maasto on vaativa. Adventtien välinen arki on usein hapottavaa suorittamista, jossa työ muuttuu selviytymiseksi ja työpaikan kepeä keskustelu hallitsemattomaksi meluksi. Omat ajatukset kuuluvat joukosta etäisenä huminana, josta kokonaisia lauseita on vaikea erottaa. Mediakaan ei helpota tilannetta: se laajentaa ihmisen ongelmat globaaleiksi. Entä eläimet sitten? Nehän osaavat olla ihmisiksi. Koiranelämää tarkkaillessa umpeutuneinkin mieli läpivalaistuu - ainakin vähän. Kaiken hämärän keskellä se keksii heiluttaa häntäänsä ja painautuu ihan kiinni. Näinkö helppoa se on? Mitenköhän yhteiskunta suhtautuisi mieheen, joka painautuu kiinni vastaan...
Lue lisää

Vetten äärellä

  Myönnän olevani kallellani rantalenkkeilyyn. Se tuskin haittaa, sillä aika moni muukin on. Kiinnostaahan se, että ihmiset hakeutuvat kaikilla lumettomilla mantereilla juoksemaan mahdollisimman     lähelle vettä, joka elementtinä on juoksulle pääosin haitallista. Ehkä vesi elämää mahdollistavana elementtinä luo ihmiselle turvallisuuden tunnetta, jonka vieressä on hyvä rehkiä? Kun omat nestevarastot uhkaavat ehtyä, vierestä voi ammentaa lisää? Hyvä on juoksijan juoksennella, kun on vesi välkehtivä vieressä. Risteävä liikenne ei häiritse, ja vastaan tulee korkeintaan toinen juoksija - mitä turistimpi, sitä varmemmin hymyilevä, ainakin Barcelonassa. Empiirisen hikikokeen mukaan vastaantuleva espanjalaisjuoksija ei ole liikkeellä moikkailuhousuissa, mutta moni turistilenkkeilijä vaihtaa kannustavan katseen, osa jopa ynähtää positiivissävytteisesti.  Kyllä, rantojen juoksukäyttäytyminen on sidoksissa kulttuuriin, ja mikä sen mainiompaa. Tässä ei ole silti vielä kaikki. V...
Lue lisää

Latua

Viime viikkoina hiihto on hikoiluttanut ihmisiä kovasti, ainakin Turun seudulla. Laduille hikeä tuskin on valunut tavallista enempää, mutta sanomalehtien sivuilla on taisteltu pää märkänä latujen liikennesäännöistä. Kuohunnan herättänyt Turun Sanomien juttu  provosoivine otsikoineen pääsi ilmeiseen tavoitteeseensa monen kahvilitran solahtaessa väärään kurkkuun varsinaissuomalaisissa aamiaspöydissä. Olihan jutussa onnistuttu yhdistämään suomalaisille myyttisen arvokas hiihto lapsen oikeuksien polkemiseen.    Hyvän mediaviihteen lakeja noudatellen aiheesta syntynyt kiivailu on jakanut ihmiset kehän vastakkaisiin nurkkauksiin syytelemään tunneryöppyjä. Järkeä ei ole juuri syydetty. Kirjoittelun perusteella Impivaaran latuja käyttää kaksi ihmisryhmää: radalle vaikeasti ohitettaviksi mättäiksi kaatuneet lapsirykelmät ja hiihtämisestään täysin vauhkoontuneet latujen audimiehet.   On aina yhtä hämmentävää törmätä mielipidekirjoituk...
Lue lisää