Tekstit

Kaamostelua

 Kun aurinko pilkahtaa esiin kerran viikossa, ajatusten väripaletti alkaa muistuttaa takuuvarmaa Stockolm stylea. Harmi vain, että mieleni ei tahdo viihtyä kovin kauan harmaan ja kahvin alakuloisissa sävyissä. Mistä vuoden pimeimpään jaksoon löytyisi ajattelun trampoliini, jolla voisi ponnistaa joulukuuta peittelevän pilvikerroksen yläpuolelle? Maasto on vaativa. Adventtien välinen arki on usein hapottavaa suorittamista, jossa työ muuttuu selviytymiseksi ja työpaikan kepeä keskustelu hallitsemattomaksi meluksi. Omat ajatukset kuuluvat joukosta etäisenä huminana, josta kokonaisia lauseita on vaikea erottaa. Mediakaan ei helpota tilannetta: se laajentaa ihmisen ongelmat globaaleiksi. Entä eläimet sitten? Nehän osaavat olla ihmisiksi. Koiranelämää tarkkaillessa umpeutuneinkin mieli läpivalaistuu - ainakin vähän. Kaiken hämärän keskellä se keksii heiluttaa häntäänsä ja painautuu ihan kiinni. Näinkö helppoa se on? Mitenköhän yhteiskunta suhtautuisi mieheen, joka painautuu kiinni vastaan...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Vetten äärellä

  Myönnän olevani kallellani rantalenkkeilyyn. Se tuskin haittaa, sillä aika moni muukin on. Kiinnostaahan se, että ihmiset hakeutuvat kaikilla lumettomilla mantereilla juoksemaan mahdollisimman     lähelle vettä, joka elementtinä on juoksulle pääosin haitallista. Ehkä vesi elämää mahdollistavana elementtinä luo ihmiselle turvallisuuden tunnetta, jonka vieressä on hyvä rehkiä? Kun omat nestevarastot uhkaavat ehtyä, vierestä voi ammentaa lisää? Hyvä on juoksijan juoksennella, kun on vesi välkehtivä vieressä. Risteävä liikenne ei häiritse, ja vastaan tulee korkeintaan toinen juoksija - mitä turistimpi, sitä varmemmin hymyilevä, ainakin Barcelonassa. Empiirisen hikikokeen mukaan vastaantuleva espanjalaisjuoksija ei ole liikkeellä moikkailuhousuissa, mutta moni turistilenkkeilijä vaihtaa kannustavan katseen, osa jopa ynähtää positiivissävytteisesti.  Kyllä, rantojen juoksukäyttäytyminen on sidoksissa kulttuuriin, ja mikä sen mainiompaa. Tässä ei ole silti vielä kaikki. V...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sairasvuoteella

Kun katson vasemmalle, näen jumppapallon. Kun katson oikealle, näen ikkunasta täyteläisyyttään pullottavan kuun. Vuoteesta tiirailtuna kumpikaan ei tällä kerralla saa osakseen ansaitsemaansa ihailua. Jokunen epäkiitollinen mikrobiologinen artikkeli jäytää nyt sisuksissa. Pieni nakertaa isoa (tai päinvastoin). Miesflunssaa. Sairasvuode on tällä hetkellä globaalimpi kokemus kuin aikoihin. Tilanne saa omat kehojäytiäiset näyttämään vielä olematonta kokoaankin pienemmiltä. Vuoteisiin kaatuu ihmisiä omikronin ja nälän sijaan yhä useammin myös sotilaallisten erikoisoperaatioiden vuoksi. Liitoksistaan repeilevä hulluus näyttää eskaloituvan seuraavaksi pandemiaksi, jonka päivittäisiä uhrilukuja maailma saa jännittää paikallislehtien uutissivuilta.  Sodassa ja viruspandemiassa on kuitenkin vissi ero. Virus tuskin tietää tappavansa - ihminen tietää. Mariupolin keskusta näyttää tällä hetkellä hiiltyneeltä reikäjuustolta. Jatkuvissa pommituksissa on tuhoutunut teatterin lisäksi esimerkiksi syn...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Ihanko totta?

Oli tyttö, joka rakasti maailmaa. Oli poika, joka rakasti itseään. Kuultiin mieltä sumeuttava lupaus. Kohdattiin kauniisti. Riisuttiin vaatteet ja yhteinen pettymys.  Oli yhteiskunta, joka rakasti maailmaa. Oli valtakunta, joka rakasti itseään. Kuultiin  mieltä sumeuttava lupaus. Kohdattiin kauniisti. Riisuttiin aseet ja yhteinen pettymys.  Rakastan tarinoita. Toki paljon muutakin ihminen tulee rakastaneeksi puolikkaan vuosisadan aikana, mutta kalventakoon tämä tunnustus kasvoni näin vuoden alkajaisiksi. Rakkaus tarinoihin on tietenkin aina legitimoitavissa psykologisesti lapsuudenkaipuulla tai historiallisesti ihmisen tarpeella jäsentää ympäristöään edes jotenkin ymmärrettäväksi. Kelpaako selitys? Tarinat ovat jäsentäneet lapsuutemme pilalle, sanoisi ehkä Janne Saarikivi . Ei ehkä kirjaimellisesti näin, mutta varoittaisi toki tarinoiden totuutta syövästä voimasta. Kuitenkin kaikessa raadollisessa kauneudessaan tarinat ovat keino saada edes jonkinlainen ote ympärillämme v...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paljuilusta

37-asteinen vesi käpertää ihmisen. Ihmekös tuo - tuttu kohdun lämpötila. Olen vakuuttunut siitä, että meidän aikuisten(kin) tenho kylpemiseen johtaa melkoisen primitiivisiin hetkiin. Milloin viimeksi olit yhtä huolia vailla kuin kohdun suojaavassa hauteessa?   Palju on kertakaikkisen nerokas viritelmä. Paitsi että se saa ihmisen riisumaan arkiminänsä, sen vahvin funktio on saattaa kylpijänsä passiiviseksi tarkkailijaksi. Usein passiivisuus koetaan kulttuurissamme velttoutta kieliväksi piirteeksi, mutta paljussa se aktivoi ympäristön. On aikaa ajatella - ja huomata. Että voikukkameri on muuttunut toivoa hehkuvaksi puhalluskukkapelloksi. Että laulujoutsenten ylilento saa sotilasparaatit näyttämään diletanttimaisilta jäljitelmiltä. Että erilaisuudesta kumpuavilla pilvillä näyttäisi olevan yhteinen päämäärä. Että käpytikan yksitoikkoinen lälkätys on huono ensivaikutelma: on seurattava linnun teräviä liikkeitä ja sulkapeitteen vankkoja vastakohtia.   37-asteisessa vedessä ympäri...
Lähetä kommentti
Lue lisää
Etäläsnäolon ongelmallisuudesta Minulta on kerran kysytty (se riittää), millainen on valmennusfilosofiani. Vastasin olevani liian kokematon ja liian etäinen valmentaja voidakseni rakentaa oikeastaan minkäänlaista ideologiaa puuhasteluni taustalle. Myöhemmin olen oivaltanut olleeni väärässä. Saa käyttää, mutta ei ole pakko: kun urheilijan innokkuus ja valmentajan maltti kohtaavat, ollaan hyvissä hyökkäysasemissa. Jos asetelma on päinvastainen, en lähtisi edes yrittämään.   Tekstini syntyhetkellä valmennettavani on suihkimassa fillarilla kohti maailman arvostetuimman triathlon-kisan, Havaijin Ironmanin maalia. Toivon hänen psyykkaavan itseään mielikuvilla liikeratojen kepeydestä, verenkierron huuhtelukyvystä, vauhdin tasaisuudesta ja hetken nautinnollisuudesta (riippumatta tuskan määrästä). Koska tunnen urheilijan monen vuoden takaa, itse asiassa oletankin hänen ajattelevan kuten kuvailin.   Otsikossa mainitsemani nykyaikaa heijastava paradoksi, etäläsnäolo, on oikeastaan v...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Latua

Viime viikkoina hiihto on hikoiluttanut ihmisiä kovasti, ainakin Turun seudulla. Laduille hikeä tuskin on valunut tavallista enempää, mutta sanomalehtien sivuilla on taisteltu pää märkänä latujen liikennesäännöistä. Kuohunnan herättänyt Turun Sanomien juttu  provosoivine otsikoineen pääsi ilmeiseen tavoitteeseensa monen kahvilitran solahtaessa väärään kurkkuun varsinaissuomalaisissa aamiaspöydissä. Olihan jutussa onnistuttu yhdistämään suomalaisille myyttisen arvokas hiihto lapsen oikeuksien polkemiseen.    Hyvän mediaviihteen lakeja noudatellen aiheesta syntynyt kiivailu on jakanut ihmiset kehän vastakkaisiin nurkkauksiin syytelemään tunneryöppyjä. Järkeä ei ole juuri syydetty. Kirjoittelun perusteella Impivaaran latuja käyttää kaksi ihmisryhmää: radalle vaikeasti ohitettaviksi mättäiksi kaatuneet lapsirykelmät ja hiihtämisestään täysin vauhkoontuneet latujen audimiehet.   On aina yhtä hämmentävää törmätä mielipidekirjoituk...
Lähetä kommentti
Lue lisää