Latua

Viime viikkoina hiihto on hikoiluttanut ihmisiä kovasti, ainakin Turun seudulla. Laduille hikeä tuskin on valunut tavallista enempää, mutta sanomalehtien sivuilla on taisteltu pää märkänä latujen liikennesäännöistä. Kuohunnan herättänyt Turun Sanomien juttu provosoivine otsikoineen pääsi ilmeiseen tavoitteeseensa monen kahvilitran solahtaessa väärään kurkkuun varsinaissuomalaisissa aamiaspöydissä. Olihan jutussa onnistuttu yhdistämään suomalaisille myyttisen arvokas hiihto lapsen oikeuksien polkemiseen.
   Hyvän mediaviihteen lakeja noudatellen aiheesta syntynyt kiivailu on jakanut ihmiset kehän vastakkaisiin nurkkauksiin syytelemään tunneryöppyjä. Järkeä ei ole juuri syydetty. Kirjoittelun perusteella Impivaaran latuja käyttää kaksi ihmisryhmää: radalle vaikeasti ohitettaviksi mättäiksi kaatuneet lapsirykelmät ja hiihtämisestään täysin vauhkoontuneet latujen audimiehet.
  On aina yhtä hämmentävää törmätä mielipidekirjoituksiin, joissa ei näy medialukutaidon häivääkään. Usean kirjoittajan liikuttavan tunteikas hyökkäys aktiivihiihtäjiä ja kaupungin päättäjiä kohtaan kertoo siitä, että valtava ihmisjoukko muodostaa mielipiteensä uutisaiheista vain otsikkoja silmäillen. Hämmentävää on myös se, että mielipidesotaan lähdetään kynä terävänä ennen asioiden taustojen selvittämistä. Ihmisillä on tapana tehdä asioista ongelmia yleensä kahdessa tilanteessa: kun oikeita ongelmia on liian vähän tai kun niitä on liikaa.
  Hiihtämisestä kirjoittamisen sijaan suosittelen hiihtämistä - toisin kuin Jari Tervo. Ladulla huomaa yllättävän nopeasti, että siellä on paljon vähemmän ongelmia kuin esimerkiksi työmatkaliikenteessä. Olen havainnut, että suurin osa ladulle saapuneista lapsista hiihtää ihan pontevasti pystyssä. Näkemäni aktiivihiihtäjätkin huutamisen ja säksätyksen sijaan turvautuvat vanhaan hyväksi koettuun metodiin: kaatunut lapsi kannattaa ohittaa vasemmalta ja kaatunut aikuinen vähän kauempaa vasemmalta.