Kaamostelua

 Kun aurinko pilkahtaa esiin kerran viikossa, ajatusten väripaletti alkaa muistuttaa takuuvarmaa Stockolm stylea. Harmi vain, että mieleni ei tahdo viihtyä kovin kauan harmaan ja kahvin alakuloisissa sävyissä. Mistä vuoden pimeimpään jaksoon löytyisi ajattelun trampoliini, jolla voisi ponnistaa joulukuuta peittelevän pilvikerroksen yläpuolelle?

Maasto on vaativa. Adventtien välinen arki on usein hapottavaa suorittamista, jossa työ muuttuu selviytymiseksi ja työpaikan kepeä keskustelu hallitsemattomaksi meluksi. Omat ajatukset kuuluvat joukosta etäisenä huminana, josta kokonaisia lauseita on vaikea erottaa. Mediakaan ei helpota tilannetta: se laajentaa ihmisen ongelmat globaaleiksi.

Entä eläimet sitten? Nehän osaavat olla ihmisiksi. Koiranelämää tarkkaillessa umpeutuneinkin mieli läpivalaistuu - ainakin vähän. Kaiken hämärän keskellä se keksii heiluttaa häntäänsä ja painautuu ihan kiinni. Näinkö helppoa se on? Mitenköhän yhteiskunta suhtautuisi mieheen, joka painautuu kiinni vastaantulijaan, kun siltä tuntuu? Unohdetaan. Koira on vietävä ulos mittaamaan sateen piiskaamia katuja.

Ihmisen näkökulman kapeus jää vaivaamaan minua. Kuljemme katua, jonka viiman vaivaama mieleni tuomitsee jo loppuun kolutuksi. Koira sen sijaan osoittaa loppumatonta innostusta tuoksujen kimaraan, joka on aistieni ulottumattomissa. Mikä sitä noin innostaa? Nuuskuttaa kuin alleviivatakseen kyvyttömyttäni nauttia ympäristön tuhansista viesteistä. 

Mutta hetkinen... eikö ihmisellä ole ylivertainen kyky mielikuvituksensa avulla rikastuttaa puutteellisia aistihavaintojaan! Miksi en kuvittelisi pimeällä rantakadulla vastaan lenkkeilevän naisen kireää irvistystä arvoitukselliseksi hymyksi? Entä tuo tuoksu sitten - olisiko jossain lähistöllä pellillinen korvapuusteja nostettu juuri uunin lämmöstä? Ja tuolla valkoisen kerrostalon alaparvekkeella on jo joulukuusi koreana. Ehkäpä ovat eilen käyneet sitä valitsemassa Tuomiokirkon kuusimyyjältä ja vaihtaneet siinä samassa ajatuksiaan maailman kulusta.

Mielikuvitus liian usein typistetään osaksi lasten maailmaa, johon meillä yhteiskunnan rationalisoimilla aikuisilla ei juuri ole asiaa. Kuitenkin juuri mielikuvitus on sivilisaatiomme suurimpia voimavaroja. Einsteinkin muistutti mielikuvituksen olevan älykkyyttä tärkeämpää, ja hänellä kai oli kapasiteettia sanoa. Kehitys ja ongelmien ratkaiseminen tarvitsevat luovia tapoja katsoa asioita uusista näkökulmista, mikä ei onnistu ilman valpasta mielikuvitusta.

Rapa on roiskinut valkoisen koiran melkein mustaksi, mutta lenkkeily kannattaa. Olen vakuuttunut, että arjen ankeuttajilta voi suojautua aktiivisesti. Huomenna sanoudun irti Stockholm stylesta ja tuhrin ajatukset täyteen epämuodikkaita värejä. Jos Einstein käytti suhteellisuusteoriaa väsätessään mielikuvitusta, eiköhän sillä yksi kaamosmasennus nujerreta. Niin voi ainakin kuvitella.