Rajoilla
Blogin kirjoittaminen se vasta turhaa puuhaa onkin. Kenties siksi ajattelin, että siihen varmasti riittää aikaa kiireen ohessa. Valistuneiden mukaan on kuitenkin viisasta roikkua ajan kyydissä, ja näinhän se käy.
Jaetaan heti aluksi viikonlopun kokemukseni täyden matkan triathlonkilpailusta. Se oli aika pitkä nykäys. Paitsi että kisa oli kohtalaisen rankka kokemus, se oli myös näpäytys keski-ikäisyyden peikolle, joka usein pudottelee ihmisten kuntoluokitusta pelkästään uskomusten perusteella. No, jos aivan rehellisiä ollaan, huomasin kyllä askeleen lyhentyneen viime kerrasta, josta ehti vierähtää 11 vuotta.
Keski-ikäiseksi osaan uida aika hyvin. Niinkin mukavasti, ettei 3,8 kilometrin uintiosuuden kärjessä uiskentelu tuottanut aamu-unisuutta kummempia vaikeuksia. Poijuja ja hitaampia lätkyttelijöitä kierrellessäni mietiskelin lähinnä, josko tyttäreni kotosalla olivat jo heränneet vai vieläkö uni viipyi pikkuisissa silmissä. Tosin jo etukäteen tiesin, että varsinainen miehen mittaaminen alkaisi vasta muutaman tunnin pyöräilyn jälkeen.
Näin kävi. 120 kilometriä nautiskelin pyörän selässä positiivisista ajatuksista, maisemaan tapetoiduista lehmistä, muistaakseni seitsemän pyöräilyosuutta seuranneen katsojan kannustuksista, sadekuurojen yltäkylläisestä virvoituksesta jne. Sitten tuli iso töksy. Hetki, jolloin kilpailu muuttuu selviytymiseksi. Henkisen tiskirättiefektin lisäksi asia konkretisoitui niin, että kilpailuun ilmestyi jostakin yhä enemmän ohittajia.
Jouduin polkemaan viimeiset 40 kilometriä jopoasennossa hiljaa sitkutellen, koska alaselkä ja etureidet pyrkivät itsepintaisesti kramppailemaan, eikä juoksuosuudella ollut paljon muuta todistettavaa kuin maaliin selviytyminen. Kilpaurheiluhan on eräällä tavalla jatkuvaa todistamista: kun ollaan kisassa mukana, osoitetaan muille, kuinka kovassa lyönnissä sitä oikein ollaankaan. Silloin, kun todistelee itselleen vain kykenevänsä jaksamaan maaliin, luiskahtaa kilpailijasta selviytyjäksi.
Selviytyjien kategoriassa sain siis läpsytellä maratonia koko rahan edestä. Aikaa taisi vierähtää yli neljä tuntia. Näky ei ollut kaunis. Sattui. Olen nähnyt pelottavia valokuvia.
Kuitenkin kymmenen ja puolen tunnin kokemus oli kierolla tavalla kaunis. Arvostan todella matkan erikoisosaajia, joista osa on hyviä ystäviäni. Pitkän matkan triathlon on taistelua ja pitkään viipyvän tuskan sietämistä. Se on myös muiden matkaa taittavien kanssa jaetun sitkeyden tuottamaa mielihyvää. Se on pitkä nykäys etäälle arjesta.
Jaetaan heti aluksi viikonlopun kokemukseni täyden matkan triathlonkilpailusta. Se oli aika pitkä nykäys. Paitsi että kisa oli kohtalaisen rankka kokemus, se oli myös näpäytys keski-ikäisyyden peikolle, joka usein pudottelee ihmisten kuntoluokitusta pelkästään uskomusten perusteella. No, jos aivan rehellisiä ollaan, huomasin kyllä askeleen lyhentyneen viime kerrasta, josta ehti vierähtää 11 vuotta.
Keski-ikäiseksi osaan uida aika hyvin. Niinkin mukavasti, ettei 3,8 kilometrin uintiosuuden kärjessä uiskentelu tuottanut aamu-unisuutta kummempia vaikeuksia. Poijuja ja hitaampia lätkyttelijöitä kierrellessäni mietiskelin lähinnä, josko tyttäreni kotosalla olivat jo heränneet vai vieläkö uni viipyi pikkuisissa silmissä. Tosin jo etukäteen tiesin, että varsinainen miehen mittaaminen alkaisi vasta muutaman tunnin pyöräilyn jälkeen.
Näin kävi. 120 kilometriä nautiskelin pyörän selässä positiivisista ajatuksista, maisemaan tapetoiduista lehmistä, muistaakseni seitsemän pyöräilyosuutta seuranneen katsojan kannustuksista, sadekuurojen yltäkylläisestä virvoituksesta jne. Sitten tuli iso töksy. Hetki, jolloin kilpailu muuttuu selviytymiseksi. Henkisen tiskirättiefektin lisäksi asia konkretisoitui niin, että kilpailuun ilmestyi jostakin yhä enemmän ohittajia.
Jouduin polkemaan viimeiset 40 kilometriä jopoasennossa hiljaa sitkutellen, koska alaselkä ja etureidet pyrkivät itsepintaisesti kramppailemaan, eikä juoksuosuudella ollut paljon muuta todistettavaa kuin maaliin selviytyminen. Kilpaurheiluhan on eräällä tavalla jatkuvaa todistamista: kun ollaan kisassa mukana, osoitetaan muille, kuinka kovassa lyönnissä sitä oikein ollaankaan. Silloin, kun todistelee itselleen vain kykenevänsä jaksamaan maaliin, luiskahtaa kilpailijasta selviytyjäksi.
Selviytyjien kategoriassa sain siis läpsytellä maratonia koko rahan edestä. Aikaa taisi vierähtää yli neljä tuntia. Näky ei ollut kaunis. Sattui. Olen nähnyt pelottavia valokuvia.
Kuitenkin kymmenen ja puolen tunnin kokemus oli kierolla tavalla kaunis. Arvostan todella matkan erikoisosaajia, joista osa on hyviä ystäviäni. Pitkän matkan triathlon on taistelua ja pitkään viipyvän tuskan sietämistä. Se on myös muiden matkaa taittavien kanssa jaetun sitkeyden tuottamaa mielihyvää. Se on pitkä nykäys etäälle arjesta.
Kommentit
Lähetä kommentti