Uimisen sietämätön keveys
Jos ihminen olisi tarkoitettu liikkumaan vedessä, sillä olisi pyrstö tai räpylät. Tämän väsähtäneen lausahduksen kuulin joskus jonkun vielä väsähtäneemmästä suusta ilmeisen epäonnistuneen uintitreenin jälkeen.
Olen samaa mieltä. Ihmistä ei ole luotu liikkumaan vedessä. Ihmisellä ei ole pyrstöä eikä räpylöitä. Niiden sijaan ihmisellä on räpelöt, joiden vapaata liikettä kutsutaan räpeltämiseksi. Vesi on elementti, jossa tämä liikkeen vapaus kasvaa täysiin mittoihinsa. Niin sanotussa maaurheilussa räpelöt, yleiskielisesti kädet ja jalat, pysyvät joltisenkin aisoissa maakontaktin ansiosta. Vedessä taas alkaa tapahtua hämmentäviä liikesarjoja heti, kun jalka nousee altaan pohjasta. Lähtökohtaisesti uintitekniikan oppiminen on räpeltämisen poisopettelua.
Vapaauinti on lajinimikkeenä paradoksi: mitä vapaammin uidaan, sitä hitaammin edetään. Tästä olen nähnyt aikuisikäisille tekniikkaa opettaessani hurjia esimerkkejä. Uintia aloittelevan olisikin hyvä mieltää epävapaauinnin käsite ja pyrkiä pakottamaan raajansa kulkemaan tarkoin rajattuja liikeratoja. Pelkästään rataköysien välissä pysyttelemisen taito ei vielä riitä. Oikeiden liikeratojen jäljittämistä voi onneksi helpottaa muutamalla perusohjeella.
1. S-liike. Tällä ei uintimaailmassa tarkoiteta K-ryhmän kilpailijaa vaan loivaa muotoa, jonka sormenpäät piirtävät veteen käsivedon aikana. Uintia opiskelevan on usein vaikea hahmottaa liikkeen loivuutta: kämmenet ylittävät herkästi vartalon keskilinjan joko vedon alussa tai keskivaiheessa, mikä johtaa uinnin kiemurteluun tai ylimääräiseen keinuntaan. Zorron merkki näyttää jännittävältä elokuvassa, mutta altaassa se aiheuttaa vain uintia hidastavaa kuohua.
2. Korkeat kyynärpäät. Jotta vedestä pystyy kauhaisemaan jonkinnäköisen otteen, kyynärpään pitää pysyä ainakin sauvakävelyä harrastaneen suomalaisen mielestä liioitellun lähellä pintaa vedon alkuvaiheessa. Tämän mieltämiseksi kuulin kauan sitten eräältä turkulaiselta uintivalmentajalta hyvin havainnollisen vinkin: uimarin on hyvä ajatella tarttuvansa käsivedon alkaessa vedessä poikittain kelluvaan tynnyriin (ja toki mielellään yläkautta). Mielikuva auttaa hahmottamaan aluksi epäluonnolliselta tuntuvaa liikerataa, mutta tynnyristä on muistettava irrottaa vedon palautusvaiheessa.
3. Eteenpäin suuntautuva liike. Primitiivinen hukkumisen pelko häiritsee usein teknisesti haastavien uimareiden menoa. Uinnissa on tietysti eduksi, että ei huku. Kuitenkaan pinnalla pysyminen ei saisi olla uimarin ensisijainen tavoite, jos hän aikoo liikkua vedessä sulavasti eteenpäin. Jos käsiveto suuntautuu alaspäin, uimari alkaa poukkoilla pystysuunnassa kuin huomiota kärkkyvä terrieri. Vesi on ymmärrettävä vastukseksi, joka on läpäistävä mahdollisimman suoraviivaisesti jatkuvan pintaan pyrkimisen sijaan. Vastus on eri asia kuin vastustaja, joka on hakattava mahdollisimman huonoon kuntoon. Joskus näkee halleilla sellaistakin tulkintaa.
4. Piiskapotku. Termi on järkyttävä, mutta väsyneenä ei keksi parempaakaan. Ronaldon vapaapotku on huono malli uintiareenoille - eikä vain harvaluonteisen onnistumisensa vuoksi. Vapaauinnin potkun liikeradan tulee pysyä suhteellisen tiiviinä: sätkyttely veden pinnalla on hukkaan heitettyä energiaa ja pohjaa kohti hamutessaan jalka muuttuu ennen pitkää matkaa hidastavaksi laahukseksi. Piiskan vaikutelma syntyy siitä, että vapaauinnissa potku saa voimansa ennen kaikkea lonkan koukistajista. Piiskan varsi (polvi) ei kovasti koukistu, mutta toimii kyllä potkua vahvistavana vipuna. Vapaauinnissa piiskan pää (nilkka) on muistettava pitää rentona, jotta sivallus vie eteenpäin ilman ylimääräistä jarrukenkää.
Näihin seikkoihin olen tavallisesti tarttunut uinnin tekniikkatuokioissa ensimmäiseksi, heti sen jälkeen kun uintia opettelevan uloshengitys onnistuu pörähtämään veden alle. Näistä askelista on toki vielä reipas matka uimisen sietämättömään keveyteen - hetkeen, jolloin uinti näyttää teknisesti kevyeltä, vaikka kehossa jylläisi sietämättömän oloinen maitohappohyökkäys. Murjotukseen ei silti ole syytä. Alussa on yleensä mukavampi olla kuin lopussa.
Olen samaa mieltä. Ihmistä ei ole luotu liikkumaan vedessä. Ihmisellä ei ole pyrstöä eikä räpylöitä. Niiden sijaan ihmisellä on räpelöt, joiden vapaata liikettä kutsutaan räpeltämiseksi. Vesi on elementti, jossa tämä liikkeen vapaus kasvaa täysiin mittoihinsa. Niin sanotussa maaurheilussa räpelöt, yleiskielisesti kädet ja jalat, pysyvät joltisenkin aisoissa maakontaktin ansiosta. Vedessä taas alkaa tapahtua hämmentäviä liikesarjoja heti, kun jalka nousee altaan pohjasta. Lähtökohtaisesti uintitekniikan oppiminen on räpeltämisen poisopettelua.
Vapaauinti on lajinimikkeenä paradoksi: mitä vapaammin uidaan, sitä hitaammin edetään. Tästä olen nähnyt aikuisikäisille tekniikkaa opettaessani hurjia esimerkkejä. Uintia aloittelevan olisikin hyvä mieltää epävapaauinnin käsite ja pyrkiä pakottamaan raajansa kulkemaan tarkoin rajattuja liikeratoja. Pelkästään rataköysien välissä pysyttelemisen taito ei vielä riitä. Oikeiden liikeratojen jäljittämistä voi onneksi helpottaa muutamalla perusohjeella.
1. S-liike. Tällä ei uintimaailmassa tarkoiteta K-ryhmän kilpailijaa vaan loivaa muotoa, jonka sormenpäät piirtävät veteen käsivedon aikana. Uintia opiskelevan on usein vaikea hahmottaa liikkeen loivuutta: kämmenet ylittävät herkästi vartalon keskilinjan joko vedon alussa tai keskivaiheessa, mikä johtaa uinnin kiemurteluun tai ylimääräiseen keinuntaan. Zorron merkki näyttää jännittävältä elokuvassa, mutta altaassa se aiheuttaa vain uintia hidastavaa kuohua.
2. Korkeat kyynärpäät. Jotta vedestä pystyy kauhaisemaan jonkinnäköisen otteen, kyynärpään pitää pysyä ainakin sauvakävelyä harrastaneen suomalaisen mielestä liioitellun lähellä pintaa vedon alkuvaiheessa. Tämän mieltämiseksi kuulin kauan sitten eräältä turkulaiselta uintivalmentajalta hyvin havainnollisen vinkin: uimarin on hyvä ajatella tarttuvansa käsivedon alkaessa vedessä poikittain kelluvaan tynnyriin (ja toki mielellään yläkautta). Mielikuva auttaa hahmottamaan aluksi epäluonnolliselta tuntuvaa liikerataa, mutta tynnyristä on muistettava irrottaa vedon palautusvaiheessa.
3. Eteenpäin suuntautuva liike. Primitiivinen hukkumisen pelko häiritsee usein teknisesti haastavien uimareiden menoa. Uinnissa on tietysti eduksi, että ei huku. Kuitenkaan pinnalla pysyminen ei saisi olla uimarin ensisijainen tavoite, jos hän aikoo liikkua vedessä sulavasti eteenpäin. Jos käsiveto suuntautuu alaspäin, uimari alkaa poukkoilla pystysuunnassa kuin huomiota kärkkyvä terrieri. Vesi on ymmärrettävä vastukseksi, joka on läpäistävä mahdollisimman suoraviivaisesti jatkuvan pintaan pyrkimisen sijaan. Vastus on eri asia kuin vastustaja, joka on hakattava mahdollisimman huonoon kuntoon. Joskus näkee halleilla sellaistakin tulkintaa.
4. Piiskapotku. Termi on järkyttävä, mutta väsyneenä ei keksi parempaakaan. Ronaldon vapaapotku on huono malli uintiareenoille - eikä vain harvaluonteisen onnistumisensa vuoksi. Vapaauinnin potkun liikeradan tulee pysyä suhteellisen tiiviinä: sätkyttely veden pinnalla on hukkaan heitettyä energiaa ja pohjaa kohti hamutessaan jalka muuttuu ennen pitkää matkaa hidastavaksi laahukseksi. Piiskan vaikutelma syntyy siitä, että vapaauinnissa potku saa voimansa ennen kaikkea lonkan koukistajista. Piiskan varsi (polvi) ei kovasti koukistu, mutta toimii kyllä potkua vahvistavana vipuna. Vapaauinnissa piiskan pää (nilkka) on muistettava pitää rentona, jotta sivallus vie eteenpäin ilman ylimääräistä jarrukenkää.
Näihin seikkoihin olen tavallisesti tarttunut uinnin tekniikkatuokioissa ensimmäiseksi, heti sen jälkeen kun uintia opettelevan uloshengitys onnistuu pörähtämään veden alle. Näistä askelista on toki vielä reipas matka uimisen sietämättömään keveyteen - hetkeen, jolloin uinti näyttää teknisesti kevyeltä, vaikka kehossa jylläisi sietämättömän oloinen maitohappohyökkäys. Murjotukseen ei silti ole syytä. Alussa on yleensä mukavampi olla kuin lopussa.
Kommentit
Lähetä kommentti